lauantai 14. toukokuuta 2016

Tytär

En ole osannut kirjoittaa pitkään aikaan. Loppuraskaus tuntui niin intiimiltä, etten tiennyt miten olisin jakanut sen teidän kanssanne. Anteeksi hiljaisuus. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulta loppuivat sanat. Nyt kun raskauteen on saanut jo vähän etäisyyttä on minullakin taas sanottavaa ja paljon. Ensin tärkein: meillä syntyi tytär 17.4, eli kolme viikkoa ennen laskettua aikaa. Neiti painoi 3450 grammaa ja oli 49 cm pitkä. Synnytys oli hankalahko, synnytyskertomus seuraa myöhemmin. Tyttö joutui ensimmäiseksi yöksi teholle ja olimme koko perhe sairaalassa lopulta melkein viikon. Nyt jo siis kotona, onnellisena, väsyneenä ja järjettömän kiitollisena kaikesta. Päivittelen blogiin jatkossa miten rakenneultrassa päästiin tähän... Nyt lähden jälleen kerran ihastelemaan ja tuoksuttelemaan tytärtämme, parasta mitä olemme ikinä tässä elämässä saaneet aikaan.

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Rakenneultra

Rakenneultra oli eilen. Kovin oli jännittävää. Kaikki oli vauvalla hyvin, kaikki siis paikoillaan ja juuri niin kuin kuuluukin olla. Tyttö sieltä on tulossa, joka tuntuu ihan uskomattomalta, koska olen mielestäni odottanut poikaa. Tosin sanoin kyllä ultratilanteessa, ettei sukupuolella ole väliä, kunhan nyt saataisiin vain pieni syliin asti. Olisi varmaan pitänyt arvata, että tyttö se on, kun aiheuttaa nyt jo näin paljon ongelmia ;)

Ultran teki kätilö, oikein mukava sellainen. Kertoi koko ajan mitä mittailee ja mitä missäkin näkyy. Painoarvio vauvalla oli 430 grammaa, eli ei mikään hervoton sokerilapsi äidin runsaasta ylipainosta huolimatta. Samoin näkyvyys oli, osittain varmaan kokeneen ultraajan ansiosta, todella hyvä, vaikka tuota vararengasta tuossa mahan päällä onkin. Kätilö ei myöskään kommentoinut ylipainoani mitenkään. Mukaan saimme ison nipun kuvia, mm. kuvan tyhjää täynnä olevasta haarovälistä, eli epäselvyyksiä ei todella jäänyt. Sukupuolta jouduttiin erikseen kysymään, kysäisin kätilöltä, onko hänellä arvausta siitä kumpi olisi kyseestä. Kätilö vastasi minulle, että ei me täällä arvailla, vaan katsotaan ja sitten katsottiin :) Jos sitä ei olisi itse erikseen kysynyt, ei siitä olisi mitään sanottu, tämä heillä siis työohjeena, kun asiasta keskusteltiin.

Ultran jälkeen piipahdimme vielä lääkärin luona joka katsoi ultralla kohdunsuun tilannetta. Kiinni oli edelleen, vaikka ultratessa vauva sitä päällä tökkikin. Kohdunkaula tekee jonkinlaisen mutkan, joka saikin minut ajattelemaan, että onko tässä ainakin osasyy lapsettomuuteen, kierot paikat ja siten simpat eivät ole löytäneet perille? Noh tiedä häntä? Sain seuraavan ultra-ajan raskausviikolle 28, haluavat äitipolilla seurata supistusten ja oman ylipainoni takia vauvan kasvua. En laita hanttiin, koska onhan sitä vauvaa mukava nähdä ja toisekseen olen iloinen, että meidän molempien hyvinvointia seurataan.

Eivät voi äitipolillakaan näille supistuksille mitään tehdä, lääkkeenä siis edelleen lepoa. Minkäänlaista selitystäkään ei ole löytynyt, todennäköisesti kohtu vaan kasvaa niin kovaa vauhti ja minäkin nyt vain sitten ole tällainen supistelija. Olen jo vakavasti alkanut ajattelemaan, etten välttämättä enää palaa töihin ennen äitiyslomaa. Todella turhauttavaa, mutta jos se vauvan kannalta on tarpeellista, niin sitten niin on oltava. Seuraava sokerirasituskin on vielä edessä, edellisessä arvot olivat ihanteelliset, toivottavasti sama trendi jatkuu.

Vuoden vaihteen jälkeen olen sopinut treffit jälleen neuvolalääkärini kanssa ja edessä on myös seuraava varsinainen neuvolakäynti. Tuntuu, että maha on "pullahtanut" ulospäin, vaikka edelleen näytänkin vain (entistä enemmän) ylensyöneeltä. Voi olla etten tule koskaan mitään kaunista raskausmahaa saamaankaan, kunhan nyt ei vaan muuttuisi miksikään todella omituisen muotoiseksi möhkäleeksi.

Liikkeistä vielä sen verran, että olen ainakin luullut tuntevani ne noin rv 14 lähtien, eli siis todella aikaisin. Nyt tuo neitokainen tuolla jo potkii minua sisuskaluihin voimalla päivittäin. Aivan ihanaa, paitsi silloin kun sattuu osumaan esim. virtsarakkoon :)

Blogin kohtaloakin olen mietiskellyt. Pidän tätä ainakin siihen asti, että tyttö on maailmassa ja lisään synnytyskertomuksen. Sen jälkeen, en vielä tiedä. Aika näyttäköön. Poistaa en tätä aio, vaikken tätä enää päivittäisikään, jos tämä vaikka antaisi jollekin toiselle toivoa tai vaikka edes hyvät naurut. Tulevia postausaiheita on mielessä muutama: Iso ylipaino ja odotus, Katkeruus raskausaikana, Nimeämisen ihanuus ja kamaluus, ja Sukupolvien ketju. Ehdotuksia otetaan myös vastaan.

Tulipas tästä kirjoituksesta nyt sillisalaatti. Lopuksi vielä oikein ihanaa Uutta Vuotta kaikille, tuokoon tuleva vuosi tullessaan meille kaikille sen mitä kaipaamme.

lauantai 26. joulukuuta 2015

Supistaa

Viime kirjoituksesta on jo kuukausi. Olen ollut sen jälkeen keskeytyksettä sairauslomalla supistusten takia. Joka päivä supistaa ja kipeästi supistaakin. Kohdunsuulle supistukset eivät kuitenkaan ole tehneet mitään, onneksi. Oman neuvolalääkärini luona käyn viikon-kahden välein hakemassa uuden sairauslomalapun ja kertomassa kuulumiset, samalla tarkistetaan aina myös tuo kohdunsuu. Yritin pyytää jo kanta-asiakas korttiakin terveyskeskuksen 😉

Kovasti huolestuttaa ja turhauttaakin. Ennen joulua valitin lääkärille, että tunnen oloni ihan huijariksi kun vaan makaan kotona. Olen kuitenkin työteliäs ihminen ja on vaikea vain olla aloillaan. Vaikka tiedän etten ole korvaamaton, harmittaa tilanne myös työnantajan ja työkavereiden takia. Lääkäri sanoi etten ole ainoa ihminen joka on joutunut raskauden aikana pitkälle sairauslomalle ja asiaan kannattaa vaan asennoitua rauhallisesti ja puuhailla kotona jotain mielekästä sen verran kun jaksaa, vauva on kuitenkin nyt etusijalla. Helpommin sanottu kuin tehty ☺

Oksentelu ja unettomuus ovat onneksi loppuneet. Vaihdossa sain paukkuvat lonkat ja nivuskivut. Koiran kanssa voi lenkkeillä maksimissaan 2 kilometriä kerrallaan. Lääkäri antoi luvan rauhalliseen uintiin ja painotti liikunnan tärkeyttä. Suurin osa kotitöistä on miehen kontolla, kun en voi nostella oikein mitään. Seksiäkään ei saa/uskalla harrastaa ja sekös vituttaa. Vauva onneksi liikkuu jo mukavasti ja monottaa sisuskaluja päivittäin. Tulisin varmaan hulluksi jos en tuntisi liikkeitä.

Joulu vietettiin jälleen anoppilassa miehen suvun kanssa. Onneksi vähän eri tunnelmissa kuin viime vuonna 😆 menossa oli mukana myös viime vuonna mieleni pahoittanut pikkuinen, nyt jo kovaan ääneen parkuen tässä maailmassa.

Kaiken kaikkiaan mieli on hyvä huolesta huolimatta ja huumori kukkii edelleen.  Tiistaina on edessä rakenneultra, jännittää hirmuisesti... Minä ainakin haluisin tietää kumpi sieltä on tulossa, mies ei ole vielä ihan varma. Miehen suku ennustaa/toivoo tyttöä, itsellä on poika olo. Sitäkin enemmän jännittää, että onhan kaikki kunnossa, onhan?

perjantai 27. marraskuuta 2015

Lääkärissä (taas)

Lääkärissä nyt siis käyty. Vastassa meidän oma, kokenut ja empaattinen neuvolalääkärimme, oi kuinka mä niin pidänkään tästä meidän lääkäristämme. Hän ei turhia hötkyile, mutta oikeasti kuuntelee mitä potilaalla on sanottavanaan ja toimii sen pohjalta. Kerroin lyhennetyn version meidän päivystyskäynnistä, jonka lisäksi keskusteltiin näistä kipeistä supistuksista mitä nyt on pariin otteeseen ollut ja tästä hervottomasta unettomuudesta. Tultiin yhdessä siihen tulokseen, että sitä virtsanäytettä ei tarvitse nyt toimittaa, kun mahdollisuutta klamydia/tippuri-tartunnalle ei oikeasti ole.

Lääkäri teki sisätutkimuksen, jossa paikat edelleen hienosti kiinni. Lääkäri päätyi kirjoittamaan viikon sairauslomaa supistusten ja unettomuuden takia. Viikon päästä sitten kontrolli jossa arvioidaan jatkoa. Toki aiemmin täytyy mennä näytille, jos supparit pahenevat tai verta alkaa taas tulemaan. Lääkkeeksi määrättiin lepoa ja riehua ei saa, kevyet kävelylenkit ovat ok. Oli ihana käydä tutulla lääkärillä, hän katsoi silmiin eikä tietokoneeseen ja vakuutteli, että ennuste vaikuttaa hyvältä ja joskus tällaisia vuotoja vaan on ilman, että niistä aiheutuu mitään vaaraa. Tämä riitti minulle, kohtaaminen lääkärin ja potilaan välillä, mutta toisaalta myös ihmisenä ihmiselle oleminen. Itsekseni tässä pohdiskelin, että kai tuokin on taito jonka voi oppia, mutta jotain sisäsyntyistä siinä myös on. Opetetaankohan lääkäreille ihmissuhdetaitoja?

Täytyy sanoa, että vaikka terveyskeskuksia aina parjataan, olen minä saanut raskauteni aikana sieltä vain ja ainoastaan erinomaista palvelua. Nämä on niitä hetkiä kun veroja maksaa mielellään :)

Verta vol. 2

Rauhaisaa on ollut ihan viime päiviin asti. Ollaan ihmetelty miehen kanssa yhdessä kasvavaa mahaa ja rintoja, vaikka tuo pötsi aika epämuodostunut onkin kaikesta pehmusteesta johtuen. Pienen pieniä liikkeitä luulen tuntevani, varsinkin syömisen jälkeen sohvalla köllötellessäni. Unettomuus on vaivannut ja olen yrittänyt sinnitellä töissä parin tunnin yöunilla. Kuitenkin kuten sanottua, suhteellisen rauhaisaa eloa ja odotusta, kunnes tosiaan toissapäivänä jäi vessassa käydessä paperiin pitkästä aikaa kirkasta verta. Raskausviikkoja kasassa tuossa vaiheessa siis 16+4.

Tyynen viileästi soitan miehelle, joka on tulossa töistä. Sovittiin, että odotan, että hän ehtii kotiin ja lähdemme sitten yhdessä päivystykseen. Soitan päivystykseen, että olemme tulossa kunhan pääsemme, meiltä kotoa matkaa noin puoli tuntia. Päivystyksestä käskevät tilata ambulanssin jos vuoto yltyy tai tulee kipuja. Hoitaja kysyy olenko varma, että veri ei ole tullut virtsan mukana, vastaan olevani. Käyn suihkussa ja kerään itselleni puuhakassin mukaan, käsityö, lukemista, vesipullo. Mies tulee ja pääsemme lähtemään.

Päivystyksessä kysyn pääsisimmekö äitiyspolin puolelle, mutta eivät ota alle 20 viikkoisia sinne. Parin tunnin päästä hoitaja tulee ottamaan tulehdusarvot ja virtsanäytteen. Tulehdusarvoissa ei mitään, virtsanäytteessä bakteereja. Lopulta pääsemme lääkärille. Tästä se hauska osuus vasta alkaa. Lääkäri ei tiedä mistään mitään, kyseessä siis varmaan itseäni nuorempi nainen, joka ei koskaan ennen ole nähnyt raskaana olevaa potilasta ja on koulunsa lopettanut eilen.

Lääkäri kyselee ensin ihan järkeviä ja sitten päättää ultrata itse. Noh ei muuta kun housut pois ja hommiin, ei todellakaan. Lääkäri ei saa ultralaitetta käyntiin ja yrittää soittaa hädissään apua, kun minä makaan jo reva levällään sängyllä. Sitten kun kaikkien mahdollisten nappien painelun jälkeen saa laitteen toimimaan, ei osaa käyttää sitä. Ultraa päältä ja alta, mutta ei saa oikein mitään näkyviin, toteaa, että ei ole paljoa ultraa käyttänyt, mutta ajatteli, että olen jo niin pitkällä, että jotain näkyy.

Lopulta löytää työllä ja tuskalla vauvan, joka onneksi liikkuu ja sydän lyö. Lääkäri erehtyy luulemaan jalkaa käsivarreksi, jolloin viimeinenkin luotto kyseiseen lääkäriin katoaa taivaan tuuliin ja minä korjaan, että kyseessä taitaa olla jalka. Lääkäri toteaa, että sydänäänet näyttävät laiskoilta, josta minä ainakin saan pään sisällä jo paniikin aikaan. Tuossa vaiheessa vuoto on jo lakannut. Lääkäri ei kerro kohdunkaulan tilannetta tai sitä mistä vuoto tulee. Hän menee soittamaan gynekologille ja me saamme jatkaa odottamista odotustilassa.

Odotuksen jälkeen pääsemme takaisin lääkärille. Lääkäri ei edelleenkään ole kontaktissa, joudun kysymään kaiken erikseen. Gynekologi oli sanonut, että vauvan syke on ok, saattaa vaihdella esim. vuorokauden aikojen mukaan. Lääkäri toteaa, että hänen varmaan pitäisi olla varovaisempi sanomisissaan. Kysyn lääkäriltä voinko mennä normaalisti töihin, hän kysyy mitä työtä teen. Vastaan tekeväni lastensuojelulaitoksessa ohjaustyötä, johon lääkäri toteaa sen ilmeisesti olevan kevyttä toimistotyötä. Korjaan käsityksen, jolloin lääkäri kirjoittaa vain ja ainoastaan seuraavan päivän sairauslomaa diagnoosilla alkuraskauden verenvuoto.

Edelleen kyselytunti jatkuu, kysyn mistä veri tuli. Se kun vaikuttaa minun elämääni paljon, jos se tulee emättimestä, niin normaalia elämää vaan, mutta jos kohdusta niin toki välttelen kaikkea rehaamista. No kohdunkaulasta valui, mutta lääkäri ei osaa sanoa muuta, koska ei osannut käyttää sitä ultraa niin paljon, että olisi voitu se selvittää. Mies toteaa tässä välissä, että mitenkäs tuo emännän unettomuus. Lääkäri vastaa, että eihän noita unilääkkeitä voi oikein syödä, ainahan voi hankkia keskusteluapua jos asiat painavat mieltä ja ei siksi saa unta. Just joo, kun vain saisi levätä. Loppukaneettina on, että onhan tässä kohonnut keskenmenoriski, mutta saattaahan olla, että raskaus jatkuu loppuun asti.

Sitten napsahti. Totean lääkärille, että minulle jäi tästä käynnistä todella epävarma olo ja en osaa nyt itsekään sanoa onko kaikki kunnossa vai ei. Olin todennäköisesti levollisempi lääkäriin mentäessä kuin lähtiessä. Lääkäri lykkää kouraani reseptin antibioottiin, johtuen bakteerista virtsassa. Kitän häntä kyllä lopuksi, mutta hän ei meitä, vaikkakin toteaa, että voimme tulla matalalla kynnyksellä takaisin. Tekee mieli vastata, että emme halua tulla jos sinä olet täällä. En ymmärrä, miksi hän ei alun perin kutsunut sellaista lääkäriä paikalle, joka olisi ultraa osannut käyttää.

Lähdemme jo pois päin, kunnes hoitaja yhyttää meidät käytävältä ja kysyy sainko reseptin, vastaan saaneeni. Hoitaja toteaa, ettemme ehdi enää apteekkiin, joten hän antaa muutaman ensimmäisen tabletin mukaan. Lisäksi antaa mukaan purkin, jotta voin toimittaa virtsanäytteen omaan labraan. Toteaa silmiään pyöritellen, että lääkäri oli määrännyt klamydia ja tippuri-näytteet otettavaksi. Hoitaja sanoo, ettei kyllä oikein ymmärrä miksi, koska juurihan ne on seulan yhteydessä otettu. Tekee jälleen mieli vastata, että olenhan minä vieraissa ravannut todella ahkerasti tässä välissä.

Kihisen raivosta lähtiessämme päivystyksestä, mies myös. Loppu ilta ja yö menee mahakivuissa kärvistellessä, mutta luonto ei anna periksi palata päivystykseen. Aloitan antibioottikuurin, kunhan olen tarkistanut ensin pakkausselosteen netistä, luotto lääkäriin ei ole kovin kova. Seuraavana aamuna soitan äitipolille, joka ei edelleenkään halua ottaa minua vastaan. Kätilö kyllä lukee minulle eilisen epikriisin, josta selviää että kohdunkaula on kiinni ja napakka. Tätäkään lääkäri ei meille eilen kertonut, vaikka emme olekaan ajatustenlukijoita.

Seuraavaksi soitan neuvolaan, josta kuulen, että neuvolalääkäri on paikalla huomenna (siis tänään). Päätän sinnitellä sinne asti. Eilen tiskejä laittaessani tunnen kivuliaan supistuksen, ihka ensimmäisen sellaisen. Tänään aamulla niitä tulee oksentamisen jälkeen pari lisää. Silti olo on kuin hullulla, miksi kukaan ei ota minua tosissaan ja usko minua? Tänään aamulla saan ajan iltapäiväksi omalle neuvolalääkärilleni, puhelimessa oleva hoitaja on sympaattinen, luojan kiitos. Olenkin jo koko eilisen päivän parkunut puhelimessa epävarmuuksiani ja olojani kaikille läheisille. Noh, ei tästä varmaan hullua hurskaammaksi tulla, kunhan joku kuuntelisi ja uskoisi...

Jestas mikä vuodatus, huh. Pannaan osa ainakin hormoonien piikkiin ;)

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Np-ultra

Niskapoimu-ultrassa on nyt käyty. Tuntuu ihan epätodelliselta. Ultrassa kaveri oli hieman odotettua pienempi, joten laskettu aikakin siirtyi eteenpäin ja on nyt siis 7.5. "Kauhulla" ajattelin, että härkä-lapsihan siitä tulee, ja vielä jos syntyy laskettuna päivänä, huoleton lauantailapsi, niin kuin äitinsäkin. Tosin minä olen yltiörehellinen, lauantaina syntynyt jousimies. En oikeasti horoskooppimerkkeihin usko, eikä näillä asioilla ole todellakaan minulle mitään merkitystä.

Muuten ultrassa oli siis kaikki ok. Seula ja turvotus yhdessä antoivat tuloksen 1:3430, eli sen puolesta uskaltaa jo hieman huokaista, vaikkei se varmasti mitään takaakaan. Meillä sattui todella hauskasti ultrassa, kun omalla työpaikallani ollut opiskelija olikin jo seuraavalla harjoittelujaksollaan äitiyspolilla, meitä ultraamassa. Miten olette muuten itse yleensä suhtautuneet opiskelijoihin? Minua asia ei haitannut, tuskin minulla on mitään, mitä aikuinen nainen ei olisi ennen nähnyt ;) Miten sitä muuten oppii, jos kukaan ei anna katsoa? En tosin välttämättä suhtautuisi yhtä suopeasti, jos paikalla olisi lauma opiskelijoita...

Edelleen pelkään kaikkea mahdollista ja odottelen kuumeisesti, että pääsisimme viikolle 23+. Silloin pienellä olisi jo jotkin mahdollisuudet selvitä. Neuvolassa olen käynyt ja onneksi pidän meidän omasta neuvolantädistä, ehkä himpun rauhallinen minun räiskyvälle luonteelleni, mutta muuten mukava. Melkein kaikille lähipiirissä on jo kerrottu ja pikkuhiljaa kerrotaan muillekin. Töissä asiakkaatkin jo tietävät. Tässä tämä etenee, hitaasti, mutta varmasti.

Ps. En ole vielä arponut ylimääräisiä ovistikkuja, eli edelleen jos joku on niitä vailla, kommentoi edelliseen postaukseen.

maanantai 19. lokakuuta 2015

12+0

Tänään siis 12+0. Tuntuu todella uskomattomalta, että minä voin sanoa ja kirjoittaa ensimmäisen raskauskolmanneksen olevan ohi. Tässä muutaman viikon aikana oksentelu on jatkunut vaihtelevasti, samoin Primperanin käyttö. Lähes poikkeuksetta joka aamu lentää edelleen sappinesteet, muuten on ruennut jo vähän helpottamaan. Toivottavasti tämä loppuisi jossain vaiheessa kokonaan. Väsymys on edelleen julmettua, sitä energistä keskiraskautta odotellessa...

Juuri nyt koen eläväni jonkinlaisessa kuplassa. On vaikea ymmärtää, että olen edelleen raskaana. Toppuuttelen täysin raskausuutisista pimahtanutta äitiäni, ettei nyt ihan kaikkea ostaisi ja vielä pohtisi, aikaa kun on. Saa nähdä käykö tässä niin, että loppujen lopuksi aika loppuu kesken, kun en usko tätä todeksi.

Ultrassa käytiin vielä yksityisellä rv 10+, kaveri siellä heilutteli käsiä ja jalkoja :) Hieman vastasi viikoiltaan pienempää, mutta lääkäri veikkasi sen johtuvan kaverin asennosta, leuka rinnassa kuulemma oleskeli. Meillä oli tuon ultran kanssa vähän huono tuuri, kun olimme varanneet ajan jo aiemmin ja sille tapaamiselle mennessämme lääkäri ei koskaan saapunut ja jouduimme lähtemään takaisin töihin, ilman ultrausta. Harmitti ihan vietävästi. Olisi se lääkäri voinut edes ilmoittaa jotain, eikä vain roikottaa meitä odotustilassa. Erikoista oli, että edes vastaanottotiskin takana ollut henkilö ei sanonut mitään. Hänelle kävin sitten vain ilmoittamassa, että emme pysty odottamaan enempää. Todella luokattoman huonoa asiakaspalvelua, mitään hyvitystäkään ei tarjottu, vaikka seuraavalla kerralla kävimmekin samassa paikassa, tosin eri lääkärillä.

Tuhrutellua on tullut muutamana päivänä, mutta olen pyrkinyt ajattelemaan, että koska en sille mitään voi, en ala siitä myös stressaamaan. Myös kaikenlaisia mahatuntemuksia on edelleen. Onneksi pääsemme tulevana torstaina np-ultraan. Jännittää ihan kauheasti. Sitten tästä jo ehkä uskaltaa puhua hieman avoimemmin. Tosin olen joutunut jo aikoja sitten töissä kertomaan, koska työhöni sisältyy jatkuva väkivallan uhka, jotta meillä muut tietävät, miksi juoksen tilanteita karkuun, kun yleensä juoksisin kohti.

Koskahan tämä kaikki alkaa tuntua todelta? Olen elänyt tätä unta jo aika monta viikkoa...

Ps. Kunhan saan vessan kaapin siivottua, niin täällä on tarjolla eniten kaipaavalle clearbluen digi-ovistestejä. Huikkailkaa hep ja s-postinne kommenttiboksiin, niin arvon vaikka sitten onnekkaan voittajan ;)